BECOMING A MOTHER

Seitsemän vuotta ja 1 päivää sitten heräsin aamulla supistuksiin. Ensimmäiseksi soitin äidilleni.

Olin lukenut valtavan määrän synnytyskertomuksia, päättänyt että halusin luomua, altaassa lillumista ja synnyttäisin Kättärillä. Suurimpiin pelkoihini kuuluivat epiduraali, oksentaminen synnytyskivuissa, sektio ja episiotomia. Little did I know, että esikoislapseni syntyisi 20h jälkeen Tammisaaressa, imukupilla, sentin päässä sektiosta, parin epiduraaliannoksen ja kipuoksentamisen jälkeen. Olin nuori ja kokematon - siis voittamaton. Little did I know.

v. 2006

 Yhä edelleenkään en löydä sanoja kuvaamaan sitä, miten yksi tapahtuma ja yksi yö voivat muuttaa ihmistä. Aamulla minusta oli tullut äiti - ja olin kasvanut aikuiseksi. Kaikki lapselliset ja romanttiset kuvitelmat äitiydestä ja vauva-arjesta etsivät sopukan jostain pään takaosasta. Ymmärsin, että syliini oli juuri laskettu 4100g ja 52cm vastuuta, joka painoi kuin valtamerilaiva. 4100g ja 52cm ensisijaisuutta, joka peittäisi alleen kaiken. 4100g ja 52cm rakkautta, joka oli niin vahvaa ja niin pysyvää, että mikään mahti maailmassa ei sitä sammuttaisi tai saisi muuttumaan. Tuo pieni olento oli enemmän minun kuin minä itse ja kuitenkaan ei minun ollenkaan, ainoastaan väliaikaisesti lainassa. Tosin silloin en vielä ymmärtänyt, millaista luopumisen tuskaa äitiys pitääkään sisällään...

v. 2007 (kuva: Nina Dodd)

Sen pitkän ja piinaavan yön aikana, jolloin kävin läpi enemmän kipua, pelkoa ja epätoivoa kuin siihen astisen suojatun, lapsellisen elämäni aikana, minä todella kasvoin äidiksi. Ja se oli mieheni, joka piti minua kädestä kiinni, joka valoi minuun uskoa, kun halusin luovuttaa, joka ei hetkeäkään näyttänyt omaa pelkoaan, kun kätilö huolestuneena totesi, että vuosin paljon verta ja hälytti lääkärin paikalle, vaan silitti ja rakasti, puhui huomisesta. Ja sitten syliini nostettiin verinen, limainen ja kaikinpuolin ällöttävä olento, jonka ulkomuoto muistutti lähinnä jotain Alien XV elokuvan otusta. Ja kuitenkin se pieni olento oli minusta kauneinta maailmassa.

Napanuora katkesi yhdeltä lapselta ja samalla toinen kiinnitettiin.

v. 2008

Tänään pieni esikoispoikani täytti seitsemän. Viimeiset viikot hän on venyttänyt napanuoraa ensimmäistä kertaa oikein toden teolla. Hän on omatoimisempi kuin koskaan ennen, hän liikkuu ilman aikuisia ja tukeutuu uusiin kavereihinsa. Hänen sosiaalinen ja fyysinen reviirinsä laajenee - äidistä poispäin. Ja toisaalta taas hän on vielä äärettömän pieni. Hän kaipaa äitiään vierelleen rohkaisemaan, tukemaan - ja ottamaan syliin, kun suuren maailman valloitus on päivän osalta ohitse.

v. 2009

Tänä aamuna hiipiessäni hänen huoneeseensa tunsin ääretöntä vaikeutta poistua nukkuvan lapsen luota, ensimmäistä kertaa hänen elämässään en ollut syntymäpäivänä laittamassa hänelle aamiaista. Mikki Hiiri pannukakkuja. Sen sijaan pojalle oli äärimmäisen tärkeää päästä koulumatkalla itse ostamaan karkkeja koulukavereille tarjottavaksi. Tänään siis, seitsemän vuotta äidiksi tuloni jälkeen, sain jälleen kerran yhden lisäoppitunnin luopumisesta.

v. 2010

Äidiksi on helppo tulla. Mutta sen työn hanskaaminen, jaksaminen ja jatkuva kasvaminen - se prosessi on yhtä pitkä ja monisyinen kuin ihmiselämä. Ajoittain tuntuu, että se on jatkuvaa rämpimistä sateessa auringon roikkuessa pilven takana. Ja silti päivääkään en vaihtaisi pois. Koska sitten, kun se aurinko pilkistää... 

v. 2011

Se, että minusta, ehkä hieman yllättäen, tuli äiti 21 -vuotiaana on elämäni paras asia. Se prosessi, tai kasvutarina, joka liittyy esikoisen syntymään on jotain sanoinkuvaamatonta. Vaikka se rakkaus, se ääretön kiitollisuus ja syntymän suuri ihme duplikoituu jokaisen lapsen myötä yhtä suurena ja äärettömänä, ei esikoisen syntymän aiheuttamaa tunnemylläkkää koe enää toiste. Se on ainutlaatuinen hetki.

Mikä etuoikeus on, että minä sain juuri tämän pojan.

v. 2012

Onnea rakkaalle esikoiselleni!

kuva: Jere Kokko