MEMORY LANE

Mieli on useasti palannut takaisin kahden vuoden päähän. Lapsen syntymässä on jotain niin uskomattoman maagista, että monet yksityiskohdat piirtyvät tunnemuistiin ikuisiksi ajoiksi, ne ovat äidin noudettavissa raakoina ja verevinä vielä vuosikymmenienkin kuluttua. Nuo uskomattomat pienet asiat, kuten vauvan korvannipukoissa kasvanut musta karva, pysty nenä, ruusunpunainen suppusuu. Sormen ympärille käpristyvät sormet, tumma silkinpehmeä tukka, äitiä hamuava pää. Epätoivo, kipu, pelko, helpotus, liikutus, ilo - ja rakkaus, joka sulkee sen koko tunteiden kirjon sisäänsä. Ompun syntymässä tunnelataus oli aivan erityinen, koska matka siihen, että lapsi oli vihdoin sylissämme ei ollut helppo ja piti sisällään menetyksiä, pelkoa ja huolta. Se huojennus ja pohjaton kiitollisuus, jota tunsin, kun lapsi oli vihdoin sylissäni, terveenä ja edes jossakin määrin turvassa, vavisutti päästä varpaisiin asti. Se oli jotain uutta verrattuna aiempien lasten syntymiin, joissa se suurin tunnelataus oli puhdasta iloa. Ompun syntymässä läsnä oli myös tietynlainen tuska.













Ei kulu päivääkään, ettenkö katsoisi lapsiani ja tuntisi suunnatonta kiitollisuutta heistä. (Vaikka välillä yölliset Kaapo-bileet ja aamulla keittiön lattialle tyhjennetyt sokeripurkit vetävätkin mielen mustaksi ja sitä kiroaa, että ikinä tuli heiluteltua lakanoita in the first place ;) Mutta onhan se nyt aivan uskomatonta, että tuollaiset ihmeet ovat syntyneet minusta (miehen jalomielistä avustusta lainkaan vähättelemättä). Kertakaikkisen mykistävää.

Nyt saa vapaasti muisteloida syntymän ihmettä! Ihastuttavaa lauantai-iltaa!

1, 2, 3, 4 ELI LAPSISTA JA IKÄEROSTA

Viikonloppuna meillä vallitsi hyvin harvinainen olotila. Olimme kaksilapsinen perhe - näin ainakin varmasti jokaisen vastaantulijan silmissä. Esikoinen kyläili mummilassa, jossa myös pojan Tätsy oli käymässä ja isin ja äidin hoiviin jäivät ainoastaan kaksi nuorinta. Meillähän lasten ikäerot ovat hyvin erilaiset: kahdella ensimmäisellä on ikäeroa se abauttiarallaa 1,5 vuotta, kun taas keskimmäisellä ja kuopuksella jo reilusti yli 3,5 vuotta. Kun yhtälöstä poistettiin nuo kasvukumppanukset, jotka ovat kuin paita ja peppu, joille toinen on oman muistin mukaan ollut olemassa aina, oli dynamiikka aivan eri ja se sai minut pohtimaan yleisesti sisarusten välisiä ikäeroja. Kysymys "Kumpi on sinusta ollut parempi, pieni vai iso ikäero?", esitetään minulle hämmentävän usein ja yleensä kuittaan sen aika ympäripyöreällä vastauksella: "Onhan niissä molemmissa puolensa." Nyt havahduin pohtivani asiaa perusteellisemminkin.

Minulle vasta jälkikäteen, siis vuosia myöhemmin, avautui se, miten rankkaa kaksi vauvavuotta putkeen olivat. Olen aina ollut luonteeltani hyvin lungi äiti - tällä tarkoitan siis sitä, että yövalvomiset, kitinät, sairastelut yms. eivät juurikaan ole hetkauttaneet sillä hetkellä tai kuluttaneet henkisesti ja sen voimin jaksoi tehdä, mennä ja touhuta. Kuitenkin sen fyysisen rasitteen, mitä jatkuva univaje, oman ajan puute, jonkinasteinen stressi (jota valitettavasti arki pienellä ikäerolla varustettujen sisarusten kanssa tuottaa) ja jatkuva kiinni oleminen kahteen pieneen ihmiseen, huomasi siinä vaiheessa, kun se kaikki alkoi helpottaa. Eräänä päivänä vain heräsi ja huomasi, että elämässä oli ihan eri tempo - keskimmäinen oli tuolloin yli 2 -vuotias ja olo tuntui valtavan kevyeltä, kaikki tekeminen helpolta. Ja se oli ihana tunne!

Kolmas lapsi oli ollut toiveissa aina, mutta vasta siinä vaiheessa se alkoi tuntua konkreettiselta mahdollisuudelta. Varmasti aiemminkin olisimme pärjänneet ja olleet onnellisia. Mutta rankkaa olisi ollut ja se huomioon ottaen odottaminen tuntui paremmalta.

Kun kolmas lapsemme sitten syntyi keskimmäisen ollessa 3v ja 9kk, esikoisen 5v ja 4kk, ja pääsimme kiinni normaaliin arkeen, yllätti helppous minut täysin. Miten erilaista olikaan, kun oli vain yhden vaipat vaihdettavana, yksi lapsi syötettävänä, puettavana, kannettavana, nostettavana, nukutettavana... Se taso, jolla pääsin nauttimaan äitiydestä ja vauva-arjesta oli niin lähellä sitä, mitä se intensiivinen, ruusunpunainen aika esikoisen kanssa oli, että ajoittain tunsin syvää syyllisyyttä tajutessani, miten vajavaisesti olin pystynyt olemaan läsnä silloin, kun keskimmäinen oli vauva. Murehdin siitä huolimatta, että palaute lapsistamme kerhosta ja päiväkodista oli aina positiivista ("Huomaa, miten hyvä heillä on olla ja miten paljon heitä rakastetaan"), lasten sisarussuhde oli mitä kaunein ja läheisin, vailla kateutta ja kilpailua ja herätti ihastelua kaikissa ympärillä ja että keskimmäinen oli ehkä yksi onnellisin ja maailmaa rakastavin lapsi - ja on yhä edelleen. Murehdin sitä, mitä se olisi voinut olla, vaikka mitään en olisi nykyisessä muuttanut...

Kunnes päätin vain nauttia. Nauttia siitä, miten ihanaa elämä juuri näin oli, miten helppoa, kun osasi verrata menneeseen. Miten ainutlaatuista oli seurata, millaista iloa pikkuveli toi isommilleen - ja toisinpäin.

Toki pienessä ikäerossa on puolensa, joista vähäisin ei varmastikaan sen antama kasvukumppanuus. Mutta koko homma menee mönkään, mikäli kateus iskee väliin. Pienen ikäeron sisarussuhde on väkisin se kilpailevien perheen sisällä, ei alkuun, koska lapsihan ei muista aikaa ilman sisarusta, vaan myöhemmin - vaikka vanhemmat miten osaisivat jakaa aikaa tasapuolisesti. Taannoin luin keskustelua eräällä äitipalstalla sisarusten välisestä tappelusta ja fyysinen kontakti konfliktitilanteissa vaikutti olevan ongelma valtaosassa pienen ikäeron sisarussuhteita. Ongelma, joka meillekin on turhankin tuttu siitä huolimatta, että vanhemmat veljestriosta ovat toistensa parhaat kaverukset ja puolustavat toisiaan kynsin ja hampain, jos sellaiseen tilanteeseen joutuvat - nyrkit otetaan silti käyttöön liiankin herkästi veljesten omissa nahisteluissa. Ongelma, jonka äitinikin muistaa turhan hyvin oman ja sisareni lapsuudesta ;)

Nykyisin pienet ikäerot tuntuvat olevan melkoinen trendi - eräs tuttavani jopa totesi, että kokee olevansa epäonnistunut, mikäli lasten ikäero venyy yli kahden vuoden. Ehkä ilmiön taustalla on puhtaasti se, että lapset saadaan entistä vanhempina ja halutaan sitten olla "over and done with" mahdollisimman nopeasti. Tai sitten se on puhdas halu "tuottaa" lapselle se kasvukumppani, joka meitäkin ajoi silloin vuosia sitten. Kelan kolmen vuoden säännönkin olen kuullut vaikuttavan monen päätökseen. Ja mitä luultavimmin se on monen eri asian summa. Mutta näin molemmat kokeneena en enää itse koe sitä niin tärkeäksi kuin aiemmin. En huonommaksi, enkä paremmaksi.

Ehkä tämäkin on yksi niistä vanhemmuuden ikuisuuskysymyksistä, jota voidaan väännellä ja käännellä, pohtia loputtomiin. Yksittäistä, parasta ratkaisua ei välttämättä ole. Ainoa asia, millä on väliä on oma jaksaminen. Siinä asiassa ei voi koskaan olla itselleen liian rehellinen. Eräs ystäväni, joka sai kaikki kolme lastaan alle kahden vuoden ikäerolla edelliseen, sanoi viettäneensä kuusi vuotta elämästään täydessä usvassa, hän oli ollut fyysisesti ja henkisesti niin puhki, ettei hänellä ollut selkeitä muistikuvia tuosta ajasta. Jokainen on erilainen ja poikkeaminen normeista oman jaksamisen vuoksi ei ole äidin heikkoutta. Sen kun muistaisi useammin itsekin ;)

Ja loppuen lopuksi taas tämäkin on asia, joka on vain pieneltä osin meidän itse hallittavissamme. Omakohtaisesti olisin kirjoittanut tämän tekstin pohjautuen kokemuksiini 1v7kk ja 2v10kk tai 3v5kk ikäeroista, enkä 1v7kk ja 3v9kk, kuten nyt. Mutta kaikella on tarkoituksensa ja kiitollinen olen just nyt tästä.

Ja nyt sana on vapaa ;) Lastesi ikäerot, plussat ja miinukset?

BECOMING A MOTHER

Seitsemän vuotta ja 1 päivää sitten heräsin aamulla supistuksiin. Ensimmäiseksi soitin äidilleni.

Olin lukenut valtavan määrän synnytyskertomuksia, päättänyt että halusin luomua, altaassa lillumista ja synnyttäisin Kättärillä. Suurimpiin pelkoihini kuuluivat epiduraali, oksentaminen synnytyskivuissa, sektio ja episiotomia. Little did I know, että esikoislapseni syntyisi 20h jälkeen Tammisaaressa, imukupilla, sentin päässä sektiosta, parin epiduraaliannoksen ja kipuoksentamisen jälkeen. Olin nuori ja kokematon - siis voittamaton. Little did I know.

v. 2006

 Yhä edelleenkään en löydä sanoja kuvaamaan sitä, miten yksi tapahtuma ja yksi yö voivat muuttaa ihmistä. Aamulla minusta oli tullut äiti - ja olin kasvanut aikuiseksi. Kaikki lapselliset ja romanttiset kuvitelmat äitiydestä ja vauva-arjesta etsivät sopukan jostain pään takaosasta. Ymmärsin, että syliini oli juuri laskettu 4100g ja 52cm vastuuta, joka painoi kuin valtamerilaiva. 4100g ja 52cm ensisijaisuutta, joka peittäisi alleen kaiken. 4100g ja 52cm rakkautta, joka oli niin vahvaa ja niin pysyvää, että mikään mahti maailmassa ei sitä sammuttaisi tai saisi muuttumaan. Tuo pieni olento oli enemmän minun kuin minä itse ja kuitenkaan ei minun ollenkaan, ainoastaan väliaikaisesti lainassa. Tosin silloin en vielä ymmärtänyt, millaista luopumisen tuskaa äitiys pitääkään sisällään...

v. 2007 (kuva: Nina Dodd)

Sen pitkän ja piinaavan yön aikana, jolloin kävin läpi enemmän kipua, pelkoa ja epätoivoa kuin siihen astisen suojatun, lapsellisen elämäni aikana, minä todella kasvoin äidiksi. Ja se oli mieheni, joka piti minua kädestä kiinni, joka valoi minuun uskoa, kun halusin luovuttaa, joka ei hetkeäkään näyttänyt omaa pelkoaan, kun kätilö huolestuneena totesi, että vuosin paljon verta ja hälytti lääkärin paikalle, vaan silitti ja rakasti, puhui huomisesta. Ja sitten syliini nostettiin verinen, limainen ja kaikinpuolin ällöttävä olento, jonka ulkomuoto muistutti lähinnä jotain Alien XV elokuvan otusta. Ja kuitenkin se pieni olento oli minusta kauneinta maailmassa.

Napanuora katkesi yhdeltä lapselta ja samalla toinen kiinnitettiin.

v. 2008

Tänään pieni esikoispoikani täytti seitsemän. Viimeiset viikot hän on venyttänyt napanuoraa ensimmäistä kertaa oikein toden teolla. Hän on omatoimisempi kuin koskaan ennen, hän liikkuu ilman aikuisia ja tukeutuu uusiin kavereihinsa. Hänen sosiaalinen ja fyysinen reviirinsä laajenee - äidistä poispäin. Ja toisaalta taas hän on vielä äärettömän pieni. Hän kaipaa äitiään vierelleen rohkaisemaan, tukemaan - ja ottamaan syliin, kun suuren maailman valloitus on päivän osalta ohitse.

v. 2009

Tänä aamuna hiipiessäni hänen huoneeseensa tunsin ääretöntä vaikeutta poistua nukkuvan lapsen luota, ensimmäistä kertaa hänen elämässään en ollut syntymäpäivänä laittamassa hänelle aamiaista. Mikki Hiiri pannukakkuja. Sen sijaan pojalle oli äärimmäisen tärkeää päästä koulumatkalla itse ostamaan karkkeja koulukavereille tarjottavaksi. Tänään siis, seitsemän vuotta äidiksi tuloni jälkeen, sain jälleen kerran yhden lisäoppitunnin luopumisesta.

v. 2010

Äidiksi on helppo tulla. Mutta sen työn hanskaaminen, jaksaminen ja jatkuva kasvaminen - se prosessi on yhtä pitkä ja monisyinen kuin ihmiselämä. Ajoittain tuntuu, että se on jatkuvaa rämpimistä sateessa auringon roikkuessa pilven takana. Ja silti päivääkään en vaihtaisi pois. Koska sitten, kun se aurinko pilkistää... 

v. 2011

Se, että minusta, ehkä hieman yllättäen, tuli äiti 21 -vuotiaana on elämäni paras asia. Se prosessi, tai kasvutarina, joka liittyy esikoisen syntymään on jotain sanoinkuvaamatonta. Vaikka se rakkaus, se ääretön kiitollisuus ja syntymän suuri ihme duplikoituu jokaisen lapsen myötä yhtä suurena ja äärettömänä, ei esikoisen syntymän aiheuttamaa tunnemylläkkää koe enää toiste. Se on ainutlaatuinen hetki.

Mikä etuoikeus on, että minä sain juuri tämän pojan.

v. 2012

Onnea rakkaalle esikoiselleni!

kuva: Jere Kokko