Olen jo pitkään ajatellut kirjoittaa siitä, millaista on olla yhden erittäin vilkkaan ja kahden vilkkaan lapsen äiti. Viime aikoina mediasta on saanut lukea enemmän kuin tarpeeksi siitä, millaisia
hyväkäytöksisten lasten pitäisi olla - raksi ruutuun vaan, toivotut ominaisuudet ovat ainakin kohtelias, hiljainen, fiksu ja niin, mahdollisimman helppo. Sanna Ukkola nosti
kirjoituksessaan lasten toivotuksi käyttäytymistavaksi olla kuin pieni aikuinen. Noh, sen enempää lähtemättä siihen, miten huolestuttavaa minusta on yhteiskunnassa tapahtuva liike takaisin kohti teesiä "lapsi saa näkyä, muttei kuulua", joka aiemmin saavutettiin ruumiillisen kurituksen ja auktoriteetin pelon varjolla, ajattelin sen sijaan keskittyä siihen, miten vaalia ja suojella oman lapsensa räiskyvää persoonallisuutta vilkkauden kuitenkaan rajoittamatta tai hankaloittamatta elämää - omaa tai muiden. Sillä omasta mielestäni vilkkaus on ehdottomasti voimavara, kunhan vanhemmat osaavat ohjata lasta niin, että se voimavara - se upea energia, into ja luovuus - saadaan suunnattua oikein. Ja koska lapset eivät synny valmiiksi aikuisten maailmaan ohjelmoituina, eikä heidän tulekaan olla miniaikuisia, vaikka Ukkola & co. olisivat mitä mieltä tahansa, vaatii tämä vanhemmilta jonkin verran enemmän ponnisteluja, mutta ennenkaikkea oman lapsensa tuntemusta.
Pidemmittä puheitta siis.
Meet Nopsu:
Kesän korvalla v. 2008 syntynyt keskimmäinen lapsemme. Nopsun persoonallisuutta kuvaa ehkä parhaiten sana räiskähtelevä. Häneltä löytyy temperamenttia, energiaa, uskomaton mielikuvitus, tarmoa, synnynnäistä huumorintajua, karismaa ja valtavan suuri sydän. Nopu on lapsistamme ehdottomasti se vilkkain ja noh, niin se räiskyvin. Temperamentiksi olen kuullut nykyään sanottavan. Yhdellekään pojistamme ei ole siunaantunut sitä - ainakin ulkopuolisten aikuisten mielestä - toivottua luonteenpiirrettä, jota yleensä kuvaillaan sanalla rauhallinen. Jos vanhimmalle ja nuorimmalle sitä on tarjoiltu deseittäin, niin Nopun kohdalla annostelussa on käytetty teelusikkaa....
Mutta palataan ajassa taaksepäin, syksyyn 2010 ja kevääseen 2011. Syksyllä 2010 olin melko puhki räiskähtelevän palleroiseni kanssa. Lasten isä teki epäsäännöllistä kolmivuorotyötä 13h työvuoroin, mikä tarkoitti sitä, että usein hän lähti ennen lasten heräämistä ja palasi vasta nukkumaanmenon jälkeen. Takana oli mm. ravintolareissu äitikavereiden kanssa, jossa 2 -vuotiaani heitteli ruokaa lattialle ja piti jatkuvasti järkyttävää meteliä, useita avoimen päiväkerhon jumppatunteja, joissa poika juoksi kiljuen ympäri liikuntasalia tai kiipesi leikkikentällä silmänräpäyksessä paikkoihin, joista oli seuraavassa hetkessä tippumassa niskoilleen alas, lukuisia kauppareissuja, joilla lapsi rimpuili karkuun jne. Jäähyt olivat yhtä tyhjän kanssa, hän käänsi ne leikiksi - hah, minähän sitten istun täällä mielelläni enkä muuten tule pois, vaikka saisinkin - siinäpä sinulle rangaistusta. Pahimpia olivat kuitenkin jatkuvat haaverit - sain olla lähes 24/7 sydän syrjällään ja taksireissut polille olivat osa normaaliarkea. Yhdessä vaiheessa poika kulki sisällä aina paksu pipo päässään, koska hän onnistui päivittäin kajauttamaan kallonsa keittiömme laattalattiaan... Eräillä ikimuistoisilla leikkitreffeillä hän taas kielloista ja estoista huolimatta ehätti jatkuvasti pomppimaan sohvalle, kunnes lopulta kajautti päänsä sohvan käsinojaan, halkaisi otsansa ja poistui värikkäästi veripäisenä kohti Lastenklinikkaa.
Tammikuussa 2011 Nopu aloitti isoveljensä kanssa kerhossa, itse olin vielä hoitovapaalla, mutta koin 2,5 sekä 4 -vuotiaiden tarvitsevan jo kerhon tarjoamaa ikäistensä lasten seuraa ja Nopu saikin erityisluvan aloittaa siellä veljensä kanssa oltuaan ikäisekseen hyvin sosiaalinen sekä kuivaksi oppinut. Keväällä kerhosta sitten ilmaistiin huoli lapsi vilkkaudesta, heitettiin ilmaan kirjaimet a, d ja h ja kehoitettiin ottamaan yhteyttä neuvolaan asian jatkotutkimiseksi. Itsellänikin mahdollisuus oli käynyt muutaman kerran mielessä, mutta sitten kuitenkin... Nopsu osasi keskittyä, kun halusi. Olimme mm. vasta matkustaneet Englantiin ja lentomatkat, ruokailut ravintoloissa, pitkät matkustamiset autossa, kiertelyt turistikohteissa jne. olivat kaikki sujuneet mielettömän hyvin, monet ulkopuolisetkin olivat ihailleet lasten käytöstä. Samoin hän keskittyi leikkeihin ja lukemiseen pitkäksi aikaa kerrallaan ja hänen vuorovaikutuksensa toisten lasten ja aikuisten kanssa oli kerrassaan mainiota. Aloin itse lukea adhd:sta kaiken, mitä vain irti sain ja tulin yhä vakuuttunemmaksi siitä, että siitä ei ollut kyse. Seurasimme miehen kanssa lapsen käyttäytymistä ja kiinnitimme yhä enemmän huomiota siihen, että lapsen ajoivat reunan yli tietyt tilanteet - usein näihin liittyi hälinä ympärillä, liian monet ärsykkeet tai isommat lapset, kiire ja stressi. Aloimme mieheni kanssa vähävähältä karsimaan näitä ärsykkeitä ja välttämään tilanteita, jotka laukaisivat taaperomme sisälle rakennetun aikapommin. Kaupassa kiinnitimme hänen huomionsa ostoksiin: "Nyt menemme ostamaan kurkkuja, missäköhän ne ovat, näetkö sinä Nopu jossain kurkkuja?" Ravintolassa (kyllä, kävimme vilkkaan lapsen kanssa ravintolassa, sillä lapsi ei opi ravintolakäyttäytymistä neljän seinän sisällä) lukitsimme hänen huomionsa omaan pöytäämme ja sen tapahtumiin, kotona rauhoitimme arkea ja vältimme kiirettä esim. siirtymis- ja lähtemistilanteissa - 10 minuuttia lisäaikaa näihin teki taikoja, tarjosimme apua ennen kuin tavarat alkoivat lennellä ja laitoimme systemaattisesti pois jokaisen lelun, jonka hän sinkosi ilmalentoon, annoimme hänelle mahdollisuuksia istua paikoillaan ja rauhoittua useamman kerran päivässä: tehdä palapelejä, piirtää, maalata jne. ja metsäkävelyistä tuli osa lähes päivittäistä arkea - metsäpolulla hänen oli turvallista juosta ilman rajoitteita ja stressikäyrä laski jokaisella - ja mistä tahansa tulevasta asiasta tai tapahtumasta ilmoitimme hänelle etukäteen niin, että hänen oli helppo varautua siihen, kuinka pitkän ajan kuluttua kyseinen asia tapahtuisi: "Pian alamme syömään, kun Kaapo loppuu on ruoka-aika." "Kohta lähdemme ulos, tule laittamaan äidin kanssa astiat koneeseen ja sitten lähdemme."
Hyvin pian huomasimme, että erityisesti järkyttävät kiukunpuuskat olivat pääpiirteittäin lopputulemia tilanteissa, jotka olivat vanhempien vältettävissä. Kun pidin kirjaa näistä tilanteista, totesin, että 4/5 oli tuloksena omasta arviointivirheestäni ja tämä yksi saattoi sitten olla ns. järjetön tahdonilmaisu esimerkiksi vaikka jonkin tietyn lelun perään. Niinpä myös muovasimme reaktiomme niiden mukaan: jos tilanne johtui jostakin, mikä ei ollut lapsen hallinnassa rauhoitimme hänet sylillä ja sanoitimme hänen tunteensa: "Sinua kiukuttaa, koska sinulla on nälkä, kunhan olet rauhoittunut, otamme välipalaa.", jos taas se oli selvää tahtojen taistelua, asetin hänet lattialle istumaan ja istahdin itse viereen. Annoin hänelle aina mahdollisuuden rauhoittua itse, mutten ikinä jättänyt häntä yksin ylitsevuotavien tunteidensa kanssa. Lapsen tuli tietää, että minä ja minun rakkauteni olivat hänen käytettävissään - silloinkin, kun hän käyttäytyi yleisen mittapuun mukaan huonosti. Vanhemman rakkaus ei ollut palkitsemistapa. Kun hänen tunteensa vuosivat yli äyräiden, me autoimme häntä käsittelemään niitä.
Koitti kesäkuu 2011 ja Nopsun lääkäriaika. Poika käveli reippaasti huoneeseen, esitteli itsensä ja vastaili hieman vajavaisen puhetaitonsa puitteissa lääkärin kysymyksiin, esitteli innoissaan motorisia taitojaan jne. Lääkäri seurasi pojan touhuja, kun hän rakensi rauhassa palapeliä, teki palikoilla tornin, antoi tutkia itsensä - ja loppuvaiheessa vanhempien keskustellessa asioista, alkoi kieriskellä vastaanottohuoneen lattialla. Lääkäri nauroi, hänen mukaansa lapsi vaikutti aivan normaalilta, joskin sosiaalisesti erittäin taitavalta ja vilkkaalta. Ammattikasvattajien huolestumisen vuoksi pojalle kuitenkin varattiin aika lastenpsykologille, mutta lääkäri ilmaisi suoraan, ettei ollut erityisen huolestunut. Heinäkuussa 2011 palasin työelämään ja pojat menivät ensimmäistä kertaa elämässään päiväkotiin, päiväkodista tiedettiin Nopsun tilanteesta ja syksyn korvilla erityislastentarhanopettajalta tuli viesti, että hänen mielestään psykologiajan saattoi perua. Poika toimi ryhmässä loistavasti, osasi rauhoittua oikeissa tilanteissa, vuorovaikutti aikuisten ja lasten kanssa erityisen hienosti - vaikka toki pihaleikeissä lähtikin usein vetämään kierroksilla, olihan hän selvästi luonteeltaan vilkas. Mutta adhd. Ei niin missään nimessä. Mitä enemmän aikaa kului, sitä helpommin arki sujui. Vilkkaus ei hävinnyt, ei myöskään temperamenttisuus, mutta Nopu oppi hallitsemaan tunteitaan, samalla kun me opimme tunnistamaan hänen tarpeensa entistäkin paremmin. Pian koitti aika, jolloin saatoimme lähteä jonnekin hetken mielijohteesta - ja aika, jolloin hän ei ollutkaan lastenkutsuilla se lapsi, joka juoksi ympäri taloa, vaan se joka pyysi kauniisti kakkua. Toki välillä tilanteet karkasivat käsistä, mutta se vain kuului elämään. Minusta tuli itsevarma, saatoin lähteä lasten kanssa minne tahansa - vaikka yksinään vastasyntyneen ja 3- ja 5 -vuotiaiden kanssa junalla Helsinkiin tai ravintolaan. Nautin täysin rinnoin lapseni pulppuavasta persoonallisuudesta. Muutos oli merkittävä.
Nykyisin elämämme pyörii kolmen vilkkaan pojan ympärillä. En kuitenkaan sanoisi, että he pyörittävät sitä. He ovat osa perhettä ja he harjoittelevat elämää yksilöinä isommassa viitekehyksessä nimeltä yhteiskunta. Siihen he eivät kykene yksin, vaan yhä edelleen vanhinkin heistä tarvitsee vanhempiensa apua. Toki heidät olisi voinut muokata käyttäytymään miniaikuisen tavoin, "oma tahto = paha asia" "mukautuvuus = hyvä asia", rankaisemalla jokaisesta misshapista, joita lapsille elämää harjoitellessaan sattuu. Itse olen kuitenkin aina luottanut siihen, että kun tunnen oman lapseni, tunnistan hänen tunteensa ja tarpeensa, pystyn kasvattamaan häntä tasapainoiseksi aikuiseksi ilman, että kasvatusmenetelmäni vastaavat koirankoulutusta. Tämä ei tarkoita, että olisin lapseni kaveri, että meillä ei olisi kuria ja rangaistuksia tai että tanssisin hänen pillinsä mukaan. Vaan pikemminkin sitä, että kun otan huomioon heidän tarpeensa he tanssivat vaikka sen
38km halki Lapin erämään ja meillä kaikilla on hauskaa. Vanhemmat rakentavat raamit, mutta lapsensa tunteva ja häntä kunnioittava vanhempi ei ikinä rakenna niitä niin, että lapsen on kehityksensä puitteissa mahdotonta pysytellä niiden sisällä. Lapsi oppii opettelemalla, hän oppii vanhemmiltaan toisten kunnioitusta, empatiaa ja sosiaalisia taitoja - tai sitten ei. Hän voi myös oppia ehdottomuutta, kärsimättömyyttä ja vahvemman mahtia. Itse henkilökohtaisesti olen nyt kaikkien kolmen lapsen kohdalla tuntenut suunnatonta iloa kuullessani vasu-keskusteluissa käytettävän kolmatta kertaa termejä "sosiaalisesti taitava, empaattinen, elämää rakastava ja vilkas". Uskon vahvasti siihen, että vilkas ja temperamenttinen luonne on vahvuus, kunhan vanhemmat auttavat ja tukevat lasta tukemalla positiivista ja ei latistamaan, vaan hallitsemaan sitä mahdollista negatiivista. Ja ennenkaikkea erittäin vilkas ja temperamenttinen lapsi hyötyy selkeistä säännöistä, rutiineista ja turvallisesta, läsnäolevasta aikuisesta.
Elämässä pärjäämiseen vaaditaan tahdonvoimaa ja energiaa - jos näitä on annosteltu lapsellesi synnynnäisesti, niin järjetöntähän se olisi kitkeä niitä pois. Sen sijaan niitä voi ruokkia oikein ja varastoida parempaa käyttöä varten ;)
Yhä edelleenkin olen kolmen vilkkaan pojan äiti. Olen myös kolmen sosiaalisesti taitavan, elämää rakastavan, suvaitsevaisen, huumorintajuisen ja empaattisen pojan äiti. Ja äärettömän ylpeä siitä.
Ja vielä se tärkein oppimani asia vilkkaan ja temperamenttisen lapsen kasvattamisesta: valitse taistelusi. Sotilaiden seassa on useita tuulimyllyjä, joita hutkimalla tuhlaa vain turhaa energiaa - ja vakuutan, että lapsellasi on energiaa jatkaa vielä senkin jälkeen, kun olet omasi tuhlannut, x 10.
