MEMORY LANE

Mieli on useasti palannut takaisin kahden vuoden päähän. Lapsen syntymässä on jotain niin uskomattoman maagista, että monet yksityiskohdat piirtyvät tunnemuistiin ikuisiksi ajoiksi, ne ovat äidin noudettavissa raakoina ja verevinä vielä vuosikymmenienkin kuluttua. Nuo uskomattomat pienet asiat, kuten vauvan korvannipukoissa kasvanut musta karva, pysty nenä, ruusunpunainen suppusuu. Sormen ympärille käpristyvät sormet, tumma silkinpehmeä tukka, äitiä hamuava pää. Epätoivo, kipu, pelko, helpotus, liikutus, ilo - ja rakkaus, joka sulkee sen koko tunteiden kirjon sisäänsä. Ompun syntymässä tunnelataus oli aivan erityinen, koska matka siihen, että lapsi oli vihdoin sylissämme ei ollut helppo ja piti sisällään menetyksiä, pelkoa ja huolta. Se huojennus ja pohjaton kiitollisuus, jota tunsin, kun lapsi oli vihdoin sylissäni, terveenä ja edes jossakin määrin turvassa, vavisutti päästä varpaisiin asti. Se oli jotain uutta verrattuna aiempien lasten syntymiin, joissa se suurin tunnelataus oli puhdasta iloa. Ompun syntymässä läsnä oli myös tietynlainen tuska.













Ei kulu päivääkään, ettenkö katsoisi lapsiani ja tuntisi suunnatonta kiitollisuutta heistä. (Vaikka välillä yölliset Kaapo-bileet ja aamulla keittiön lattialle tyhjennetyt sokeripurkit vetävätkin mielen mustaksi ja sitä kiroaa, että ikinä tuli heiluteltua lakanoita in the first place ;) Mutta onhan se nyt aivan uskomatonta, että tuollaiset ihmeet ovat syntyneet minusta (miehen jalomielistä avustusta lainkaan vähättelemättä). Kertakaikkisen mykistävää.

Nyt saa vapaasti muisteloida syntymän ihmettä! Ihastuttavaa lauantai-iltaa!