THE UNWANTED

Koulunalku ei ollut meille helppo. Aluksi lapsi eksyi väärään seuraan. Minä luin Hesarista artikkelin ja nyökyttelin, ettei väärää seuraa ole. On väärin suhtautuvia aikuisia. Ja sitten koulusta tuli viesti. Vanhemmat palaveriin. Nyt on ongelmia.

Opettajan kanssa istuttiin alas, äidin sydäntä rutisti, isän kädet hikoilivat. Opettaja oli huomannut saman: lapsi oli väärässä seurassa, mikä sai hänet tekemään asioita, joihin hänellä ei selvästi ollut muuten taipumusta, koska ongelmallista käyttäytymistä ei esimerkiksi tunneilla ollut lainkaan ja lapsen oli havaittu yrittävän hillitä ystäviään välitunnin konfliktitilanteissa, hänen oli myös havaittu olevan kauhuissaan kyseisten lasten kielenkäytöstä.

Ahdistus. Miten tällaista ongelmaa hoidetaan? Oliko lapsen leikkiseuran kieltäminen oikein vai väärin? Miten asiasta keskusteltaisiin lapsen kanssa ilman toisten lapsen tuomitsemista ja "huonoksi" leimaamista? Jotain oli joka tapauksessa tehtävä. Istuttiin alas ja keskusteltiin. Miten paljon oli pienen lapsen sydämellä, miten ahdistunut hän oli itse kaveriseurassaan, miten hämmentynyt tilanteesta. Yhdessä totesimme, että oli aika tutustua muihin luokkakavereihin. Että vanhoille voisi sanoa suoraan, että: "Hei, sä käyttäydyt hölmösti. Rauhoitutaan ja pelataan yhdessä vaikka jalkapalloa tai sitten mä menen leikkimään muualle."

Tänään meillä oli leikkimässä kaksi koulukaveria. Uusia kavereita. Niiden sanavarastoon ei kuulunut neekeri tai homo. Ne huusivat kyllä ja kinastelivat, mutta eivät sylkeneet tai uhonneet. Paistoin amerikkalaisia pannukakkuja ja keitin hilloa mökiltä keräämistämme vadelmista. Ja olin suunnattoman onnellinen. Lasten pomppiessa koulutietä edellä meillepäin reput keikkuen ja innoissaan puhellen, räpyttelin silmistäni kyyneleitä, jotka pulppusivat rinnassa poreilevasta onnentunteesta. Ja helpotuksesta. Leikki-ikäisen on ok leikkiä sen kaverin kanssa, jolla on lyhyt temperamentti - joka nappaa hiekkalapion kädestä, ehkä jopa pamauttaa sillä päähän. Alakouluikäiselle se on liian suurin risti kannettavaksi. Liian suuri vastuu yrittää näyttää esimerkkiä. Vanhemmat ovat liian kaukana ohjaamaan ja puuttumaan, nappaamaan lapion kädestä ja näyttämään mallia. Ei ole 7 -vuotiaan asia ohjeistaa toista, miksi homo ei ole sovelias haukkumasana. Hiekkalaatikkoleikit ovat ohitse, koulunpihalla vallitsee aivan uusi dynamiikka.

Nyt meillä on pitkästä aikaa onnellinen ekaluokkalainen. Hänen naurussaan ei ole kireyttä. Tänä iltana hän ei ole väsynyt ja kärttyinen. Minä olen suunnattoman onnellinen äiti. Hän näyttää suunnattoman onnelliselta pojalta.

Ja silti palaan miettimään näitä entisiä kavereita. Voisinko minä sittenkin tehdä jotain? Sydäntäni rutisti, kun mieheni kertoi aktiviteettipäivän jälkeen toisen pojista olleen paikalla ilman vanhempaa, ilmoittaneen omaksi lempparikseen tässä maailmassa yhdinpommit ja itkenyt, koska kengät olivat liian pienet ja jalkaa puristi, eikä osallistunut yhteisiin leikkeihin, vaikka mieheni kuinka yritti pyytää mukaan, vaan juoksi ympäriinsä sekapäisenä. Kuka voi auttaa? Kuka on tukena ja esimerkkinä tälle lapselle? Kuka hankkii hänelle sopivat kengät? Kuka antaa hänelle huomiota niin, ettei hänen tarvitse huudella homoista, neekereistä ja yhdinpommeista? Kuka auttaa epätoivottua leikkikaveria?

Ensi viikolla lapseni saa kutsua tämän pojan kylään. Palataan takaisin hiekkalaatikolle. Minä valvon. Minä ohjaan leikeissä. Nappaan ilmasta sen homon ja neekerin, pysäytän kesken kaiken ja kerron miksi. Tiedän, että tuskin voin vaikuttaa asiaan paljon, mutta jos edes vähän. Sillä joskus se vähäkin saattaa riittää yllättävän pitkälle ja on ainakin enemmän kuin ei yhtään.