Usein minulle ne tärkeimmät ja mieleenpainuvimmat kuvat ovat niistä omista rakkaimmista. Välillä taas vain kaunis kuva, joka muistuttaa kauniista hetkestä heidän kanssaan.
Tämän syyskuun lempikuvani on epäilemättä tämä otos syksyn lehdistä. Olimme ylittämässä puusiltaa metsäpolulla, joka vei suolle ja mielestäni paikassa vallitseva valo oli häkellyttävän kaunis. Kävin pitkin pituuttani polulle ottamaan kuvaa sillan pinnassa makaavista syksyn lehdistä ja olin jälleen kerran mykistynyt siitä, miten kauniita hetkiä luonto voi tarjota.
Vuoden takainen kuva taas on silloisen asuinpaikkamme lähimetsästä. Keskimmäisemme on tässä kuvassa jotenkin äärettömän hellyyttävä: pieni miss match -puettu poikanen keskellä metsäpolkua, puristaen sylissään retkelle mukaansa raahaamiaan enonsa vanhoja action-ukkeleita. Pojasta huokuu myös liikuttavaa reippautta: kohtalaisen tuore isoveli ei enää kulje kädessä kiinni tai perässä, vaan reippaasti polkua edellä, mutta kääntyy kuitenkin varmistamaan, että isi ja äiti varmasti seuraavat turvallisen välimatkan päässä - toisin kuin isoveljensä, joka paahtaa eteenpäin etsien keppejä ja kiivettäviä puita ;) Kuvan nähdessäni muistan elävästi sen ylpeyden ja onnen tunteen, jota koin kun katselin edellä meneviä lapsia, vierellä mies ja pienin poika: nää on mun eikä parempia olisi voitu antaa.
On kiehtovaa ajatella, mitkä kuvat ovat niitä, jotka omat lapseni jakavat jälkipolville. Mikä kuva on heille se, jossa pieni poika hiihtää liian pitkillä sauvoilla, huopatossut jalassa ja musta, pitkä palttoo päällä - kuva, jota itse jaksoin papastani aina katsella ja jota edelleen säilön yhtenä rakkaimmista muistoista.
Kaunista tulevaa viikkoa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti